"oota ku..."

Muistan kun kuuntelin muita tai luin ihmisistä, jotka olivat vasta saaneet lapsen. Heillä tuntui olevan virtaa kaikennäköiseen. Minä vaan olin aivan poikki niistä itkuista ja valvomisista. Säästin voimat aina iltaan, koska se oli pahinta. Välillä kävin kaupassa ja näin jonku naisen vastasyntyneen lapsen kanssa, joka vain nukkui kantokopassa tai vaunuissa. Mulla teki mieli näyttää keskaria ja juosta pakoon. Luin muutaman ihmisen blogia minkälaista heidän alkunsa oli ja mulla teki mieli itkeä, kun ei meillä ollut samallaista. Olin vihainen ja katkera. Juu.. aina vois olla vaikempaa ja blaa blaa blaa. Sitten oli nämä "oota ku lapsi on 1,2,3,4 jne." "Oota ku lapset alkavat liikkumaan" "oota ku ensimmäiset hampaat tulee". Noh.

Meni 3kk ja iltahuudot loppui. Sitten tuli viikko ja tuli flunssa. Sitte tuli rokotteet, Soseiden aloittaminen (kaikista mahdollisista itkettii mahaa), maitoaltistus ja kun oltiin jo melkein 6kk rysäytti ne hampaat. Mutta "oota!"

Nyt kun E on reilu 8kk kaikki on niiiin paljon helpompaa.. tai minä koen sen niin! E tai no puhutellaan nyt eetä vaikka Esterinä. Esteri liikkuu vähän joka suuntaan, mikä vaikuttaa yöllä uneen. Hampaita tulee lisää ja sen takia kiukutellaan. Oma tahtokin on jo välillä aikamoinen, mutta niinhän sen pitääkin olla!! Valvottuja öitä on paljon, mutta silti kaikki on paljon helpompaa! Nukuttaminenkaan ei tunnu enää niin pahalta, koska a) tein sen eteen ison työn, että Esteri nukahtais itse omaan sänkyyn ja b) niitä nukutuksia on vähemmän. Se että Esteri on enemmän hereillä koen sen paljon helpompana, koska hän on niin mainio persoona! Mutta ootetaanpa sitten niitä tulevia vaikeuksia, mutta mieleeni on jäänyt erään terveydenhoitajan kokemus omista koliikkilapsistaan. Mikään ei tuntunut niin ylitsepääsemättömältä ensimmäisten kuukausien jälkeen. Hänen lapsensa ovat jo koulussa. Tiedän, että tulevaisuudessa voi tapahtua jotain kamalaa, mutta tällä hetkellä rinnassani on lukee iso S!! :D